Aikuistuminen on hurmaavan stressaavaa

Äitini vitsaili yhtenä iltana ruokapöydässä, että kun kesällä täytän kahdeksantoista niin seuraavana päivänä kaikki tavarani odottavat pihalla eikä kotiin ole enää asiaa ellen ala käymään töissä ja maksamaan vuokraa. Lain mukaan muutun yhden yön aikana aikuiseksi, jonka ajatellaan olevan työ- ja maksukykyinen ja valmis kantamaan vastuu omasta loppuelämästään. Pari vuotta sitten ajatus tuntui niin kaukaiselta, että olin varma että kun täytän kahdeksantoista, olen valmis olemaan aikuinen. Nyt en ole enää niin varma.

Vanhempani ovat pauhanneet minulle jo kohta vuoden siitä, kuinka olisi jo aika minunkin hankkia töitä ja kuinka he minun iässä ollessaan jo työskentelivät pitkiä päiviä. Minunkin kuuluisi kuulemma jo tehdä jotain oman elämiseni eteen. En väitä vastaan - raha ja kokemus työelämästä kelpaisi enemmän kuin hyvin. Mutta kun selailen avoimien työpaikkojen hakukriteerejä, poikkeuksetta lähes jokaisessa vaaditaan aikaisempaa työkokemusta. Muuten ihan ymmärrettävää että työhön halutaan ammattitaitoista porukkaa, mutta mistä aikaisempaa työkokemusta saa, kun ei sitä mihinkään pääse hankkimaan? Sekään ei helpota alati nousevaa stressitasoa, kun ei oikein tiedä mitä sitä haluaisi edes elämässään tehdä ja millaiselta alalta kokemusta lähteä hankkimaan jotta se hyödyttäisi tulevaisuudessakin. Täytyy varmaan kohta luikkia metsään keräämään käpyjä, kun ei muuhunkaan kykene.

Odotan lähes jokaisen nuoren tavoin hetkeä, kun on aika lentää pesästä. Oma asunto kiehtoo ja itsenäisyys tuntuu ajatuksena enemmän kuin hyvältä. Mikäpä olisi parempaa kuin asua ilman vanhempia määräämässä mitä saat tehdä ja kyttäämässä koska tulet kotiin ja kenen kanssa! Ja se muutaman sadan euron vuokra. Ruokaakin pitäisi ostaa. Laskut maksaa. Hupsis, sinne meni päälle tuhat euroa kuussa. Alkaa jo tulla ikävä äidin luo, vaikken ole minnekään vielä muuttanut.

No, kelalta saa tukia, pankista lainaa ja solukämpät on keksitty. Jos pyytää nätisti niin ehkä ne vanhemmatkin nurkissaan vielä vuoden tai pari lisää jaksaa katsella. Mitä tässä nyt siis enempää asiaa murehtimaan. Kuulostaa hyvältä elää tuilla ja jakaa makaronit tuntemattomien kämppäkavereiden kanssa. Joku ei ehkä näe tässä ongelmaa, mutta itse en haluaisi taipua siihen. Pistää vain miettimään, että onko tässä kuitenkaan paljon muita vaihtoehtoja? Ehkä pitää vain taipua siihen köyhän opiskelijan stereotyyppi muottiin ja ottaa kiinni kaikesta pienestä mistä suinkin pystyy. Kai se siitä aikaa myöten helpottaa?