#YOLO

Kaverin kanssa on mukava käydä välillä kahvilla. Ensin laitetaan tekstiviestillä tiedusteluja siitä koska kaveri mahdollisesti on vapaa nauttimaan kupin kuumaa ja vaihdellaan vähän muitakin kuulumisia. Peukalo puutuu kun näpyttelee siitä kuinka joku opettaja ärsyttää ja kuinka ihanaa on kun kesäloma jo kohta viimeinkin alkaa.

Saavutaan kahvilaan. Moikataan iloisesti ja tilataan herkkukofeiinipaukut ja mahdollisesti jotain muuta pientä purtavaa. Kun istutaan pöytään, kaikki ostokset asetellaan kivasti koska niistä pitää saada kuva Instagramiin.

Kaverin kanssa kuulumisten vaihtaminen on yllättävän hankalaa kasvokkain. Jommankumman puhelin sanoo piip piip aina vähän väliä, ja "odota nyt hetki kun pitää vastata Marjukalle kun sen poikaystävä on taas tehny niiiiiin julman tempun". Sitten odotellaan, ja odotellessa käydään puhelimen avulla facebookissa, vaikka tiedetään ettei siellä mitään ole tapahtunut sen kuuden minuutin aikana jonka ehti olemaan tarkistamatta tilannetta. En tykkää tästä.

Kaveri heitti kerran, että pian evoluutio muokkaa ihmisen syntymään oikea käsi taivutettuna juuri puhelimen näpräämiseen sopivaan asentoon. Nauroin ja sanoin että niimpä, vaikka samalla tajusin että olen itse yksi näistä puhelinten orjuuttamasta zombiesta. Oma luurini on muodin mukaan kämäinen ja vanha, sillä se ei ole iPhone tai android, vaan Nokian ensimmäisiä kosketusnäyttöjä. Silti saan sillä aikani kulumaan paremmin kuin hyvin ja Facebookin ja WhatsAppin tarkastaminen käy käden käänteessä. Candy Crush Sagaa siihen ei saa, mikä harmittaa.

Täytyy varmaan vain hyväksyä fakta, että ihminen on tullut siihen pisteeseen kun sähköinen aina mukana kulkeva laite vie voiton muista ihmisistä. Kun kahvit on juotu ja koteihin lähdetty, laitetaan vielä tekstiviestillä illalla että kivaa oli ja nähdään pian uudestaan. Tätä ei voinut sanoa lähtiessä. Olisiko nyt aika puhelinten vastaiselle kapina-aallolle? Mut hei juurihan ne keksi siihen uuteen Lumiaan sen langattoman lataussysteemin...

Ei elämästä selviä hengissä, vai selviääkö?

Dave Pelzerin järkyttävä omaelämänkerta kertoo hänen lapsuudestaan pahoinpitelevän äidin kanssa ja sen jälkeisestä selviytymisestä. Itseasiassa Pelzer julkaisi alunperin kolme kirjaa, A Child Called It, The Lost Boy ja A Man Named Dave, mutta niistä on tehty yhteisnidos My Story, Pimeän poika.

Kirjan ensimmäinen osa kertoo Pelzerin elämästä neljävuotaasta yksitoistavuotiaaksi, jona aikana hänen äitinsä käyttää joka kerta shokeeraavampia ja sairaalloisempia keinoja pahoinpidellessään poikaansa. Toisessa osassa hän kuvailee elämäänsä erilaisissa sijaisperheissä, tarvettaan löytää oma itsensä ja saada hyväksyntää muilta välillä jopa rikollisilla tavoilla. Viimeinen osa kertoo hänen aikuisuudestaa, urastaan, rakkaudesta ja pojastaan, joka auttaa häntä löytämään elämälle tarkoituksen.

Kirja oli erittäin koskettava sekä osittain ahdistava, kuten kaikki asiat ovat kun kyseessä on lasten pahoinpitely. Vaikka Pelzer avautuu kauheimmista kokemuksistaan ja vie lukijan suoraan pahimpiin painajaisiinsa, en pidä itse pahoipitelyä kirjan pääasiallisena teemana. Löysin tärkeämpiä viestejä Pelzerin kuvauksista siitä kuinka hän askel askeleelta kamppailee elämässään eteenpäin kaunistelematta lukijalleen mitään, vaan paljastaa karuimmatkin yksityiskohdat. Kirja kertoo siis enemmänkin siitä, että hengissä selviäminen on vaikeaa sekä uuvuttavaa ja voi tuntua turhalta, mutta on kuitenkin palkitsevaa.

Piemän poika kertoo myös häpeästä, pelosta, epäluulosta, itseluottamuksesta sekä anteeksiannosta. Pelzer paljastaa elämästään kaiken aina alhaisimmista hetkistä hänen lopulliseen onneensa ja menestykseensä. Hän rohkeasti lähettää lukijalle viestin siitä, että mikään elämässä ei tule ilmaiseksi, ja vain vaikeimman kautta voi täysin oppia sen että maailma ei kaadu vaikka joskus epäonnistuisi. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, emmekä kaikki ole täydellisiä. Jokaisella on ylä- ja alamäkiä, eikä sitä tarvitse hävetä. Kirja oli kaunis ja kaunistelematon samaan aikaan, enkä ole pitkään aikaan lukenut mitään vaikuttavampaa.

Elämä homehelvetissä

Betty Kovanen on 40-vuotias neljän lapsen äiti, joka loppuvuodesta muutti omakotitalosta vuokra-asuntoon. Kun muutaman viikon kuluessa uudessa asunnossa samantien alkaneet fyysiset oireilut eivät loppuneet, teki Kovanen karmaisevan havainnon. Hän oli muuttanut perheineen homeasuntoon.

Miten päädyitte homeiseen asuntoon?
-Emme muuttaessamme tienneet ongelmasta, vuokranantaja ei kertonut eikä aikaisempi asukas ollut valittanut asiasta. Hometta ei myöskään välttämättä huomaa heti ellei tiedä mitä etsii, sillä se ei haise eikä aina ole näkyvissä pinnoilla vaan vain rakenteissa. Muutimme vuoden pimeimpään aikaan joten asuntoa etsiessämme emme havainneet esimerkiksi parvekkeella olevaa hometta.

Miten homeisuus kävi ilmi?
-Jo ensimmäisellä viikolla ilmenivät oireina kurkkukivut, päänsäryt ja väsymys. Kun rupesin tarkemmin tutkimaan asuntoa totesin parvekkeen olevan lattiasta kattoon homeessa. Raikasilmaventtiili kulkee suoraan lasitetulle parvekkeelle, joten sitä kautta homeitiöt ovat kulkeutuneet myös muualle asuntoon. Käydessäni asuntoa sentti sentiltä läpi löysin hometta myös kylpyhuoneen silikoneista sekä saunasta, joissa ne olivat paikoissa joihin ei normaalisti tule katsottua.

Miten home on vaikuttanut terveydentilaan ja jokapäiväiseen elämään?
-Koko perhe on sairastunut, kaikilla on yleisinä oireina kovat päänsäryt, väsymys johon nukkuminen ei auta sekä kurkkukivut. Lisäksi on esiintynyt ruokahaluttomuutta, joka yhdistettynä väsymykseen aiheuttaa tehottomuutta mm. työnteossa, keskittymisvaikeuksia, ärtyneisyyttä sekä yleistä voimattomuutta ja energiavajetta. Ihosairaudet ja kutina ovat myös käyneet tutuiksi, yhdessä rajun yskimisen ja limaisuuden kanssa. Terveitä vaiheita ei ole, oireet vain vaihtelevat vähän väliä.

Lasten reaktio?
-Pelko. Lapset eivät ymmärrä pahaa oloaan koska eivät näe aiheuttajaa. Kokoaikainen sairastelu tuo epävarmuutta eikä enää tiedetä mitä normaali olo on.

Kuka on vastuussa?
-Vuokranantaja, vaikka tässä tapauksessa vastuuta ei ole kannettu. Asunnon ongelmista on tiedetty mutta silti sitä tarjottiin meille kertomatta.

Kenen pitäisi puuttua?
-Terveystarkastajan, mutta sellaisen saaminen on nykypäivänä erittäin vaikeaa. Ensin täytyy olla jokaisella perheenjäsenellä lääkärintodistukset joissa näkyy kaikki vaivat, jonka jälkeenkin vielä joutuu jonottamaan tarkastusta neljä kuukautta.

Pitäisikö tälläisiin asioihin suhtautua vakavammin?
-Tottakai, ihmisten pitäisi olla valmiimpia ottamaan vastuusta. Home on vakava asia jonka kanssa ei saa pelleillä, sillä seuraukset voivat olla erittäin vakavat. Homeisessa asunnossa terveys vaaraantuu, jolloin voi joutua sairaala- ja lääkekierteeseen, seurauksena voi olla astmaa tai muista jälkisairauksia jotka vaikuttavat koko loppuelämän ajan. Työkyky voi kadota lopulta kokonaan, krooninen keuhkoputkentulehdus on myös yksi pitkäaikaisen homeelle altistumisen oire, samoin kuin lapsilla jatkuvat korva- ja kurkkutulehdukset.

Voisiko homeongelmia jotenkin minimoida?
-Asiasta pitäisi olla enemmän avointa ja vilkasta keskustelua, jotta ihmiset heräisivät siihen että sairastumiselle on aina jokin syy, joka voi löytyä oman kodin seinien sisältä. Home syntyy huonon ilmanvaihdon ja kosteuden seurauksena, mitä ihmiset eivät aina ymmärrä. Näin ollen pitäisi korostaa kodinhoidossa kunnon vanhanaikaista tuuletusta ja huolellista siivoamista. Ihmisiä pitäisi enemmän valistaa puhtaan huoneilman tärkeydestä.