#YOLO

Kaverin kanssa on mukava käydä välillä kahvilla. Ensin laitetaan tekstiviestillä tiedusteluja siitä koska kaveri mahdollisesti on vapaa nauttimaan kupin kuumaa ja vaihdellaan vähän muitakin kuulumisia. Peukalo puutuu kun näpyttelee siitä kuinka joku opettaja ärsyttää ja kuinka ihanaa on kun kesäloma jo kohta viimeinkin alkaa.

Saavutaan kahvilaan. Moikataan iloisesti ja tilataan herkkukofeiinipaukut ja mahdollisesti jotain muuta pientä purtavaa. Kun istutaan pöytään, kaikki ostokset asetellaan kivasti koska niistä pitää saada kuva Instagramiin.

Kaverin kanssa kuulumisten vaihtaminen on yllättävän hankalaa kasvokkain. Jommankumman puhelin sanoo piip piip aina vähän väliä, ja "odota nyt hetki kun pitää vastata Marjukalle kun sen poikaystävä on taas tehny niiiiiin julman tempun". Sitten odotellaan, ja odotellessa käydään puhelimen avulla facebookissa, vaikka tiedetään ettei siellä mitään ole tapahtunut sen kuuden minuutin aikana jonka ehti olemaan tarkistamatta tilannetta. En tykkää tästä.

Kaveri heitti kerran, että pian evoluutio muokkaa ihmisen syntymään oikea käsi taivutettuna juuri puhelimen näpräämiseen sopivaan asentoon. Nauroin ja sanoin että niimpä, vaikka samalla tajusin että olen itse yksi näistä puhelinten orjuuttamasta zombiesta. Oma luurini on muodin mukaan kämäinen ja vanha, sillä se ei ole iPhone tai android, vaan Nokian ensimmäisiä kosketusnäyttöjä. Silti saan sillä aikani kulumaan paremmin kuin hyvin ja Facebookin ja WhatsAppin tarkastaminen käy käden käänteessä. Candy Crush Sagaa siihen ei saa, mikä harmittaa.

Täytyy varmaan vain hyväksyä fakta, että ihminen on tullut siihen pisteeseen kun sähköinen aina mukana kulkeva laite vie voiton muista ihmisistä. Kun kahvit on juotu ja koteihin lähdetty, laitetaan vielä tekstiviestillä illalla että kivaa oli ja nähdään pian uudestaan. Tätä ei voinut sanoa lähtiessä. Olisiko nyt aika puhelinten vastaiselle kapina-aallolle? Mut hei juurihan ne keksi siihen uuteen Lumiaan sen langattoman lataussysteemin...

Ei elämästä selviä hengissä, vai selviääkö?

Dave Pelzerin järkyttävä omaelämänkerta kertoo hänen lapsuudestaan pahoinpitelevän äidin kanssa ja sen jälkeisestä selviytymisestä. Itseasiassa Pelzer julkaisi alunperin kolme kirjaa, A Child Called It, The Lost Boy ja A Man Named Dave, mutta niistä on tehty yhteisnidos My Story, Pimeän poika.

Kirjan ensimmäinen osa kertoo Pelzerin elämästä neljävuotaasta yksitoistavuotiaaksi, jona aikana hänen äitinsä käyttää joka kerta shokeeraavampia ja sairaalloisempia keinoja pahoinpidellessään poikaansa. Toisessa osassa hän kuvailee elämäänsä erilaisissa sijaisperheissä, tarvettaan löytää oma itsensä ja saada hyväksyntää muilta välillä jopa rikollisilla tavoilla. Viimeinen osa kertoo hänen aikuisuudestaa, urastaan, rakkaudesta ja pojastaan, joka auttaa häntä löytämään elämälle tarkoituksen.

Kirja oli erittäin koskettava sekä osittain ahdistava, kuten kaikki asiat ovat kun kyseessä on lasten pahoinpitely. Vaikka Pelzer avautuu kauheimmista kokemuksistaan ja vie lukijan suoraan pahimpiin painajaisiinsa, en pidä itse pahoipitelyä kirjan pääasiallisena teemana. Löysin tärkeämpiä viestejä Pelzerin kuvauksista siitä kuinka hän askel askeleelta kamppailee elämässään eteenpäin kaunistelematta lukijalleen mitään, vaan paljastaa karuimmatkin yksityiskohdat. Kirja kertoo siis enemmänkin siitä, että hengissä selviäminen on vaikeaa sekä uuvuttavaa ja voi tuntua turhalta, mutta on kuitenkin palkitsevaa.

Piemän poika kertoo myös häpeästä, pelosta, epäluulosta, itseluottamuksesta sekä anteeksiannosta. Pelzer paljastaa elämästään kaiken aina alhaisimmista hetkistä hänen lopulliseen onneensa ja menestykseensä. Hän rohkeasti lähettää lukijalle viestin siitä, että mikään elämässä ei tule ilmaiseksi, ja vain vaikeimman kautta voi täysin oppia sen että maailma ei kaadu vaikka joskus epäonnistuisi. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, emmekä kaikki ole täydellisiä. Jokaisella on ylä- ja alamäkiä, eikä sitä tarvitse hävetä. Kirja oli kaunis ja kaunistelematon samaan aikaan, enkä ole pitkään aikaan lukenut mitään vaikuttavampaa.

Elämä homehelvetissä

Betty Kovanen on 40-vuotias neljän lapsen äiti, joka loppuvuodesta muutti omakotitalosta vuokra-asuntoon. Kun muutaman viikon kuluessa uudessa asunnossa samantien alkaneet fyysiset oireilut eivät loppuneet, teki Kovanen karmaisevan havainnon. Hän oli muuttanut perheineen homeasuntoon.

Miten päädyitte homeiseen asuntoon?
-Emme muuttaessamme tienneet ongelmasta, vuokranantaja ei kertonut eikä aikaisempi asukas ollut valittanut asiasta. Hometta ei myöskään välttämättä huomaa heti ellei tiedä mitä etsii, sillä se ei haise eikä aina ole näkyvissä pinnoilla vaan vain rakenteissa. Muutimme vuoden pimeimpään aikaan joten asuntoa etsiessämme emme havainneet esimerkiksi parvekkeella olevaa hometta.

Miten homeisuus kävi ilmi?
-Jo ensimmäisellä viikolla ilmenivät oireina kurkkukivut, päänsäryt ja väsymys. Kun rupesin tarkemmin tutkimaan asuntoa totesin parvekkeen olevan lattiasta kattoon homeessa. Raikasilmaventtiili kulkee suoraan lasitetulle parvekkeelle, joten sitä kautta homeitiöt ovat kulkeutuneet myös muualle asuntoon. Käydessäni asuntoa sentti sentiltä läpi löysin hometta myös kylpyhuoneen silikoneista sekä saunasta, joissa ne olivat paikoissa joihin ei normaalisti tule katsottua.

Miten home on vaikuttanut terveydentilaan ja jokapäiväiseen elämään?
-Koko perhe on sairastunut, kaikilla on yleisinä oireina kovat päänsäryt, väsymys johon nukkuminen ei auta sekä kurkkukivut. Lisäksi on esiintynyt ruokahaluttomuutta, joka yhdistettynä väsymykseen aiheuttaa tehottomuutta mm. työnteossa, keskittymisvaikeuksia, ärtyneisyyttä sekä yleistä voimattomuutta ja energiavajetta. Ihosairaudet ja kutina ovat myös käyneet tutuiksi, yhdessä rajun yskimisen ja limaisuuden kanssa. Terveitä vaiheita ei ole, oireet vain vaihtelevat vähän väliä.

Lasten reaktio?
-Pelko. Lapset eivät ymmärrä pahaa oloaan koska eivät näe aiheuttajaa. Kokoaikainen sairastelu tuo epävarmuutta eikä enää tiedetä mitä normaali olo on.

Kuka on vastuussa?
-Vuokranantaja, vaikka tässä tapauksessa vastuuta ei ole kannettu. Asunnon ongelmista on tiedetty mutta silti sitä tarjottiin meille kertomatta.

Kenen pitäisi puuttua?
-Terveystarkastajan, mutta sellaisen saaminen on nykypäivänä erittäin vaikeaa. Ensin täytyy olla jokaisella perheenjäsenellä lääkärintodistukset joissa näkyy kaikki vaivat, jonka jälkeenkin vielä joutuu jonottamaan tarkastusta neljä kuukautta.

Pitäisikö tälläisiin asioihin suhtautua vakavammin?
-Tottakai, ihmisten pitäisi olla valmiimpia ottamaan vastuusta. Home on vakava asia jonka kanssa ei saa pelleillä, sillä seuraukset voivat olla erittäin vakavat. Homeisessa asunnossa terveys vaaraantuu, jolloin voi joutua sairaala- ja lääkekierteeseen, seurauksena voi olla astmaa tai muista jälkisairauksia jotka vaikuttavat koko loppuelämän ajan. Työkyky voi kadota lopulta kokonaan, krooninen keuhkoputkentulehdus on myös yksi pitkäaikaisen homeelle altistumisen oire, samoin kuin lapsilla jatkuvat korva- ja kurkkutulehdukset.

Voisiko homeongelmia jotenkin minimoida?
-Asiasta pitäisi olla enemmän avointa ja vilkasta keskustelua, jotta ihmiset heräisivät siihen että sairastumiselle on aina jokin syy, joka voi löytyä oman kodin seinien sisältä. Home syntyy huonon ilmanvaihdon ja kosteuden seurauksena, mitä ihmiset eivät aina ymmärrä. Näin ollen pitäisi korostaa kodinhoidossa kunnon vanhanaikaista tuuletusta ja huolellista siivoamista. Ihmisiä pitäisi enemmän valistaa puhtaan huoneilman tärkeydestä.

Aikuistuminen on hurmaavan stressaavaa

Äitini vitsaili yhtenä iltana ruokapöydässä, että kun kesällä täytän kahdeksantoista niin seuraavana päivänä kaikki tavarani odottavat pihalla eikä kotiin ole enää asiaa ellen ala käymään töissä ja maksamaan vuokraa. Lain mukaan muutun yhden yön aikana aikuiseksi, jonka ajatellaan olevan työ- ja maksukykyinen ja valmis kantamaan vastuu omasta loppuelämästään. Pari vuotta sitten ajatus tuntui niin kaukaiselta, että olin varma että kun täytän kahdeksantoista, olen valmis olemaan aikuinen. Nyt en ole enää niin varma.

Vanhempani ovat pauhanneet minulle jo kohta vuoden siitä, kuinka olisi jo aika minunkin hankkia töitä ja kuinka he minun iässä ollessaan jo työskentelivät pitkiä päiviä. Minunkin kuuluisi kuulemma jo tehdä jotain oman elämiseni eteen. En väitä vastaan - raha ja kokemus työelämästä kelpaisi enemmän kuin hyvin. Mutta kun selailen avoimien työpaikkojen hakukriteerejä, poikkeuksetta lähes jokaisessa vaaditaan aikaisempaa työkokemusta. Muuten ihan ymmärrettävää että työhön halutaan ammattitaitoista porukkaa, mutta mistä aikaisempaa työkokemusta saa, kun ei sitä mihinkään pääse hankkimaan? Sekään ei helpota alati nousevaa stressitasoa, kun ei oikein tiedä mitä sitä haluaisi edes elämässään tehdä ja millaiselta alalta kokemusta lähteä hankkimaan jotta se hyödyttäisi tulevaisuudessakin. Täytyy varmaan kohta luikkia metsään keräämään käpyjä, kun ei muuhunkaan kykene.

Odotan lähes jokaisen nuoren tavoin hetkeä, kun on aika lentää pesästä. Oma asunto kiehtoo ja itsenäisyys tuntuu ajatuksena enemmän kuin hyvältä. Mikäpä olisi parempaa kuin asua ilman vanhempia määräämässä mitä saat tehdä ja kyttäämässä koska tulet kotiin ja kenen kanssa! Ja se muutaman sadan euron vuokra. Ruokaakin pitäisi ostaa. Laskut maksaa. Hupsis, sinne meni päälle tuhat euroa kuussa. Alkaa jo tulla ikävä äidin luo, vaikken ole minnekään vielä muuttanut.

No, kelalta saa tukia, pankista lainaa ja solukämpät on keksitty. Jos pyytää nätisti niin ehkä ne vanhemmatkin nurkissaan vielä vuoden tai pari lisää jaksaa katsella. Mitä tässä nyt siis enempää asiaa murehtimaan. Kuulostaa hyvältä elää tuilla ja jakaa makaronit tuntemattomien kämppäkavereiden kanssa. Joku ei ehkä näe tässä ongelmaa, mutta itse en haluaisi taipua siihen. Pistää vain miettimään, että onko tässä kuitenkaan paljon muita vaihtoehtoja? Ehkä pitää vain taipua siihen köyhän opiskelijan stereotyyppi muottiin ja ottaa kiinni kaikesta pienestä mistä suinkin pystyy. Kai se siitä aikaa myöten helpottaa?

Oppia ikä kaikki

64-vuotias Lasse Laakso on ollut ilmaisu- ja medialan jokapaikanhöylä jo useita vuosikymmeniä. Pääasiassa musiikin parissa elämästään nauttinut Laakso aloitti esiintymisen laulajana jo 50-luvun puolivälissä.
  "Siitä lähtien olen jatkanut musiikin harrastusta ja opiskelua, aina tähän päivään asti."

Vaikka musiikki on Laaksolle ollut lähellä sydäntä ja omia ääniraitoja löytyy lähemmäs parisataa, ei häntä voida moittia toimettomuudesta muidenkin median alojen parissa. Laakso on juontanut erinäisiä keikkoja seka TV-2:sen senjorilaulukilpailun kahdesti. Hän perusti oman radioaseman Tampereelle vuona -89, on näytellyt saippuasarjassa sekä vetänyt yli 5000 tanssikeikkaa ympäri suomen.
 "Minulla ei ole varsinaisesti ollut koskaan sitä omaa juttua; jokainen haaste on vienyt minua eteenpäin. Olen ollut onnekas, sillä olen sattunut aina oikeaan paikkaan oikeaan aikaan."

Viihdemaailmassa työskentely ei ollut aina Laaksolle itsestään selvää. Hän kertoo omien sanojensa mukaan päätyneensä työskentelemään vahingossa.
 "Osasyyllinen olen tietenkin itse. Minua on viety asiasta toiseen kuin pässiä narussa, sillä sana 'ei' on puuttunut minulta periaatteessa kokonaan."
Laakso kuvailee itseään itsesuojeluvaistottomaksi suurimmassa osassa asioista, sillä häneltä ei ole koskaan uteliasuutta puuttunut.
"Olen aina pitänyt heittäytymisesta uuteen tuntemattomaan."

Vaikka tie ei aina ole ollut ruusuinen, Laakso ei kuitenkaan kadu mitään uravalinnoistaan. Hän on tavannut elämänsä aikana tuhansia ihmisiä työurallaan, sekä työskennellyt lähes kaikkien suomalaisten artistein ja yhtyeiden kanssa. Nämä ihmiset ovat olleet Laaksolle hyvin tärkeä vaikutin.
 "He ovat kuin aarrearkku, jota sitten voin hyödyntää verkostoitumalla."

Kun Laaksolta kysyy neuvoa ja vinkkejä siihen millainen asenne ihmisellä tulee olla viihdemaailmassa työskennelllessä, hän ei joudu miettimään pitkään.
 "Kaikki aistit peliin. Älä sivuuta mitään mahdollisuuksia, vaan ole utelias."

Vaikka mieheltä ikää jo löytyy, hän ei koe olevansa sen ylempänä nuorempia kollegoitaan.
 "Oppia ikä kaikki: Minulla on vielä opittavaa. Sinä päivänä kun ihminen luulee olevansa valmis, taantuma alkaa. Varokaa sitä"

VR:n junat ajoissa koko päivän

Tiistaina todistettiin koko Suomessa historiallista tapahtumaa hämmentynein sekä hieman pelonsekaisin tuntein, kun pahamaineisen VR:n junat saapuivat laitureilleen kaikki ajoissa. 

Aivan jokaiselta Suomen juna-asemalta aina eteläisestä Hangosta Suomen pohjoisimpaan Kolarin asemaan asti saatiin moniin median viestintälaitteisiin hämmentyneitä soittoja siitä, kuinka sateessa ei tarvinnutkaan naapurin ukkoa kiroten seistä ylimääräistä kymmentä minuuttia itkien pilalle mennyttä kampausta ja odottaa junaa joka ei välttämättä tule ollenkaan.

- En ensin meinannut uskaltaa nousta junaan joka saapui laiturille juuri sillä hetkellä kun minun junani olisi aseman aikataulun mukaan kuulunut saapua. En uskonut että se oli minun junani ennen kuin kuulin kuulutuksista sen tavanomaisen ilmoituksen junan saapumisesta, Helena Virtanen kommentoi aamuista hämmennystään Joensuun asemalla.

Myös Rauman asemalta soitettiin iloisissa ja hilpeissä tunnelmissa, kun Matti Järvinen oli vähällä myöhästyä junastaan, sillä hän lähti tapansa mukaan asemalle kiirehtimättä vasta viime tingassa uskoen junan olevan tänäänkin tavanomaisesti myöhässä.

- Kyllä siinä meni hetki jos toinenkin ennen kuin täysin tajusin todellakin istuvani junassa, joka kulkee luvatun aikataulun mukaisesti. En tiedä kenen päässä siellä VR:llä nyt on kilahtanut, mutta en valita, Virtanen naureskelee.

Junayhtiö VR on aina ollut Suomalaisten silmissä hiukan huonossa valossa, yleisen pilkan kohteena sekä oikein hyvänä tekosyynä sille miksei tultu tänäänkään ajoissa töihin tai kouluun. Nyt tänä syksynä junahirmu on yrittänyt tosissaan ottaa itseään pitkältä niskasta kiinni, vain kuitenkin epäonnistuakseen surkeasti meidän Suomalaisten harmiksi ja huviksi.

Syyskuussa VR ilmoitti muuttelevansa hintoja, laittavansa koko lippujärjestelmän ääriään myöten uusiksi sekä lisäävänsä konduktöörejä kaikkiin juniin takaamaan kunnollisen ja asiankuuluvan palvelun. Lopputulos oli tietenkin täydellinen kaaos: lippuautomaatit kaatuivat asema asemalta jonka seurauksena VR:n verkkokauppa jumittui lippujen oston vuoksi. Tähän soppaan kun heitetään vielä epäjärjestelmällinen ja omituinen lippu-uudistus, on katastrofin ainekset aika hyvin koossa. Suomen kansa on jo aika kiitettävästi alkanut polttaa päreitään asian suhteen.

Ei siis ihme että tämänpäiväinen maanlaajuinen junahämmästys sai monet yrittämään tavoittaa VR:n johtajia. Ihmiset janoiten odottavat tietoa mahdollisesta uudesta ja tuntemattomasta toimitusjohtajasta jolla olisi edeltäjiinsä verrattuna epänormaali, yli apinan tason ylittävä aivotoiminta jolla hän olisi löytänyt ratkaisun junien ikuisuuden kestävään matkantekoon. On myös huhuttu että toimistoon on tosiaan laitettu apina puku päällä pöydän taakse istumaan, mikä sai tietenkin eläinten oikeuksien puolustajat vimmastumaan. Mitään näistä tai monista muistakaan huhuista ei ole kuitenkaan saatu vahvistettua, sillä VR:n johtajat ovat pysytelleen hipihiljaa pienissä valtakunnissaan hiiskumatta kenellekkään sanaakaan.

Huomiota herättänyt tapahtumaketju on saanut median kiinnostuksen niin maamme suurempien kuin pienempienkin lehtien palstoilla sekä internet foorumeilla. Aamulehden päätoimittaja kertoi nettisivuilla olevansa varma että kyseessä on joku väärinkäsitys - koditon toimistossaan asuva bisneshirmu ei ole pahemmin junan tarpeeseen tullut, joten ei itse ole ollut todistamassa tapahtunutta eikä näin ollen usko sitä. Eikä hän ole ainoa. Monissa mielipidekirjoituksissa huokaillaan siitä että ihmiset reagoivat liian herkästi muutamien minuuttien takia. Eräs herttaisen oloinen rouvasihminen oli kirjoittanut, että ihmiset tekevät nyt turhaan taas kärpäsestä härkäsen. Kuulostaa toiselta kolmen neliömetrin tilassa asuvalta henkilöltä jolle ulkomaailma on urbaani käsite.

Jähtäväksi nää, tulevatko junat huomennakin ajoissa vai toivovatko ihmiset turhaan. Voihan kaiken takana tietenkin olla ovela salaliitto, jonka tarkoituksena oli saada media kiinnostumaan VR:ästä jälleen positiivisessa valossa. Toisaalta tämäkin viittaisi arvoltaan 90 ylittävään ÄO:hon joten ei innostuta vielä.

Blackfoot Suomessa 27.-29. lokakuuta!

Legendaarinen hard rock -yhtye Blackfoot kiertää Amerikkaa ja Eurooppaa, ja käy myös kolmen päivän visiitillä Suomessa. Torstaina 27. päivä bändiä voi käydä fiilistelemässä Oulussa, perjantaina 28. päivä Helsingissä ja vielä viimeisen kerran lauantaina 29. päivä Kouvolassa.

Jo vuonna 1969 perustettu Blackfoot on julkaissut 15 albumia ja kulta-aikansa yhtye näki 1980-luvun alussa. Läpimurtoalbumi Strikesin jälkeen levy-yhtiö alkoi painostamaan bändiä muuttamaan seuraavien levyjen tyyliä, mikä päättyi lopulta bändin lopulliseen hajoamiseen vuonna 1986. Viimeisimmän kerran bändi on koottu yhteen vuonna 2004, kokoonpanossaan Blackfootin alkuperäisinä jäseninä Charlie Hargrett, Greg Walker sekä Michael Sollars.

Jos siis haluat nähdä historiallisen bändin livenä, takaa Tiketistä paikkasi joko Oulun Teatriaan, Helsingin The Circukseen tai Kouvolan House of Rockiin.  Kaikki keikat ovat ikärajaltaa k-18 ja lippujen hinta on 17€.